sunnuntai 30. joulukuuta 2012

I hope that you can hear me, I hope that you can feel me

Tyttö älä luovuta.
Älä juokse sivupolulle, siellä kompastut kiviin. Älä päästä irti. Älä kaada paskaa maailman niskaan. Sinä et päätä mitä teet.

Sivupolun loppu. Jos tätä voi edes poluksi kutsua. Jalat mustelmilla. Oksat repivät vaatteita, ei haittaa. Ne on revitty jo valmiiksi. Polku katoaa ja edessä on vain pimeyttä. Löydätkö johdatustähtesi? 


He suunnittelevat yhteisiä koteja, miettivät lasten nimiä. Millaisia kukkia sulhaspoikien rintataskuun? Öisiä asuntolainahuolia.
Minä olen tuollaisten juttujen ulkopuolella. Eikä minua enää edes kiinnosta. Mihin katosi se ihminen jolla oli unelmia ja suunnitelmat vuosiksi eteenpäin?
Voisinhan minäkin etsiä itselleni piilopaikan. Ostaa oman pesäni ja sisustaa mieleni mukaan. Mutta se saisi minut tuntemaan itseni yksinäisemmäksi.


Mistä rahat kesän festareihin? Rahaa kyllä löytyy kun sitä tarvitaan. Suurempi ongelma on vanginvartijassa. ”Liian hauskaa sinun ikäisellesi nuorelle”.


Uusivuosi tulossa, mitä jos eläisi paremmin? Jep, luovun turhuuksista. Mitä väliä jos ei huvita tehdä mitään muutakaan? Ei mitään suunnitelmaa ensi vuodelle. Ehkä minua kuitenkin raahataan ympäri maailmaa.



Kuvat: We heart it

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Risti kaulassa oomme haudassakin elossa


Vaikka kuka sanoisi mitä, en välitä. Tämä juttu on minua varten. Hei eivät tiedä millaista on kuulua jonnekkin. Tai millaista on kun voi puhua rehellisesti, peittelemättä itseään, jakaa ajatuksia tai vain olla jonkun lähellä ja tuntea vihdoin rauhaa.
 Viikonloppu eristyksissä ihmisten kanssa, joiden huomaat taas kerran olevan samalla aaltopituudella.
Sitten puretaan ajatuksia kirjeeseen, lauletaan ja kuunnellaan musiikkia, leikitään saunassa lumella, syödään kokoajan lisää ja puhutaan yöt tärkeistä asioista tai vain maataan hiljaa lattialla epämääräisessä kasassa ja kuunnellaan toisten mahan murinaa.


Maailman parhaiden ystävien kanssa kaikki on antamista, saamista ja kiitosta. Nyt senkin arvo on noussut ja enkä itke enää vaan surusta vaan vielä useammin ilosta.

Gent joulukuussa oli taianomainen ja muistin taas miksi Saksa on lempimaani. Sen kauneuden olin ehtinyt jo unohtaa.

Loma alkoi ja joulu tulee, silti minä ikävöin jo koulua.
 Fiilikset eivät ole katossa ja kotona oleminen tuntuu turhalta, mutta tuskin joulu enää koskaan tulee tuntumaan samalta kuin lapsena. Kun minulta puuttuu tunnelma, kaikki muut ovat sijaiskärsijöitä.


Joka tapauksessa yritän parhaani ja nyt kun maailmanloppu ei tainnutkaan ilahduttaa meitä vierailulla, tavoitteena on selvitä siitä mitä tästä vuodesta on jäljellä.
 Ehkä selviän sen jälkeenkin vielä yhden.















tiistai 11. joulukuuta 2012

The girl who sold my world


Disciplen ja The Usedin siivittämänä leijailin marraskuun lopun ja joulukuu pääsi yllättämään minut arkitokkurasta. 
  Kuka varastaa aikaa? 
Ei se noin vain minnekkään katoa. 

Talvi on paras vuodenaika. Pimeys ja lumi pitävät sisällään niin pahaa kuin hyvääkin. Jäiset aamut bussipysäkillä saavat ajattelemaan.
 Enkö vain voisi olla jossain muualla?
 


Juoksen maratonia rinkka selässä. Jos hyvin käy pääsen maaliin 24 päivä. Jos en, heitän rinkan ojaan ja jään tielle makaamaan. Mitä sitten tapahtuu, ei ole mun murheeni. 




 Luokan pikkujoulut sai hetkeksi unohtamaan kaikki kiireet. Karaoke, glögi, tutut ja tuntemattomat ihmiset.
 Eikö se voisi jatkua ikuisesti?
 Näiden ihmisten kanssa ei haittaisi vaikka aika pysähtyisikin.

 Vaikka joku väittäsikin, että minä kuulun tänne, se ei ole totta. 
Minun kuuluisi olla jossain ihan muualla.
Jossain missä ei tunneta sanaa kiire, raha tai alaikäinen.
 Täältä minä en ainakaan löydä itseäni.